Tarhakimalainen – Bombus hortorum

Tarhakimalaisnaaraalla on kirkkaankeltainen vyö keskiruumiin etu- ja takareunassa sekä takaruumiin kahdessa ensimmäisessä selkäjaokkeessa. Takaruumiin kärki on valkoinen ja muuten ruumis on musta.

Koiraan värikuviot ovat samanlaiset. Skandinavian eteläosissa, varsinkin Etelä-Norjassa sekä Gotlannissa ja Öölannissa, tarhakimalaiset (erityisesti koiraat) ovat usein melanistisia, jolloin yksilö on valkoista takaruumiskärkeä lukuun ottamatta musta (ja koirailla mustat karvat valtaavat usein takaruumiin kärjenkin); tällaista värimuotoa ei Suomessa ole juuri tavattu.

Tarhakimalainen on suurikokoinen (kuningatar 18-22 mm, työläinen 10-17 mm, koiras 14-20 mm) ja varsinkin kieli on pitkä, kuningattarella jopa 20 mm.

Kanervakimalainen (Bombus jonellus), uralinkimalainen (Bombus semenoviellus) ja maakimalaisen (Bombus subterraneus) vaalea muoto muistuttavat värikuvioiltaan tarhakimalaista, mutta pitkä pää ja pitkä imukärsä erottavat tarhakimalaisen kaikista muista maamme kimalaislajeista paitsi ukonhattukimalaisesta (Bombus consobrinus), joka puolestaan on aivan erivärinen.

Tarhakimalaisen suukilvessä on alasuvulle tyypillinen kuoppainen uurre.

Suomessa tarhakimalainen on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta sitä tavataan harvalukuisena Lapissakin. Kannat ovat elinvoimaisia.

Tarhakimalaisen kokonaislevinneisyys käsittää palearktisen alueen pohjoisosat Atlantilta aina Tyynelle merelle saakka; tällä alueella se on jakautunut lukuisiksi alalajeiksi. Tarhakimalainen on varsin runsaslukuinen kaikkialla Euroopassa ja sitä tavataan myös Islannissa. 1800-luvun lopulla tarhakimalaisia vietiin pölyttäjiksi Uuteen Seelantiin.

Meillä tarhakimalaiset pesivät maassa lähellä maanpintaa, esimerkiksi lahossa kannossa tai kiven alla, mutta Keski-Euroopassa pesiä on löydetty jopa vanhoista linnunpesistä. Yhteiskunnat ovat melko kookkaita ja pitkäikäisiä.

Koiraat merkitsevät houkutteluferomoneillaan puiden tyviä ja lentävät partiolentoaan metsissä hiljaista vauhtia lähellä maanpintaa; myös pesä sijoittuu reitin varrelle.

Kuningattaret lähtevät lentoon toukokuussa ja työläisiä tapaa kukilla kesäkuun puolivälistä pitkälle elokuuhun, joskus syyskuussakin.

Tarhakimalaiset suosivat pitkätorvisia kukkia, erityisesti hernekasveja (Fabaceae), joiden mesivarastoihin ne yltävät helposti pitkällä kielellään. Muita usein vierailtuja kukkia ovat muiden muassa mäkitervakko (Viscaria vulgaris), peipit (Lamium), ohdakkeet (Cirsium) ja ukonhatut (Aconitum).

Tarhakimalaiset elävät vaihtelevissa elinympäristöissä, kuten niityillä, metsänreunoissa, sekametsissä ja puutarhoissa.

Pesässä voi elää yhteiskuntaloisena tarhaloiskimalainen (Bombus barbutellus), joka kuitenkin lienee hävinnyt maastamme kokonaan.

Tarhakimalainen on tärkeimpiä siementuottoon viljellyn puna-apilan (Trifolium pratense) pölyttäjiä.  

Løken, A. 1973: Studies on Scandinavian Bumble Bees (Hymenoptera, Apidae). – Norwegian Journal of Entomology 20 (1): 1-218.

Parkkinen, S., Paukkunen, J. & Teräs, I. 2018: Suomen kimalaiset. – Docendo, 176 s.

Rasmont, P., Ghisbain, G. & Terzo, M. 2021: Bumblebees of Europe and neighbouring regions. Hymenoptera of Europe 3. – N.A.P. Editions, 631 s.

Söderman, G. & Leinonen, R. 2003: Suomen mesipistiäiset ja niiden uhanalaisuus. – Tremex Press, 420 s.

Ødegaard, F., Staverløkk, A., Gjershaug, J.O., Bengtson, R.G. & Mjelde. A. 2015: Humler i Norge. – NINA, 231 s.