Kovakuoriaiset (kuoriaiset) – Coleoptera

Kovakuoriaiset (Coleoptera) on nykytiedon valossa Suomen kolmanneksi suurin ja maailmanlaajuisesti kaikkein suurin hyönteislahko, ja samalla lajimäärällisesti suurin eläinlahko ylipäätään. Kovakuoriaiset ovat vaihtelevankokoisia hyönteisiä, jotka ovat elintavoiltaan ja ulkonäöltään erittäin monimuotoisia. Niiden ruumis on yleensä kova ja kompakti, ja erityisen ominaislaatuista kovakuoriaisille ovat niiden voimakkaasti kitinisoituneet etusiivet. Kovapintaisen ruumiinsa ansiosta kovakuoriaiset ovat usein hyvin kestäviä. 

Kovakuoriaisten pää on vahvasti kitinisoitunut. Tuntosarvet ovat vaihtelevanmuotoiset ja yleensä 11-jaokkeiset, mutta jaokkeita voi olla vähemmänkin. Verkkosilmät ovat usein suhteellisen pienet; ne puuttuvat harvoin, ja pistesilmiä on vain harvoilla. Suuosat ovat aina purevat; yläleuat (mandibelit) usein voimakkaat. Kovakuoriaisten keskiruumiin 1. jaoke (prothorax) on usein suuri. Se erottuu selkeästi päästä ja loppuruumiista, ja etuselkä (pronotum) on selvästi näkyvissä. Keskiruumiin 2. ja 3. jaokkeet ovat yhteensulautuneet ja niiden ainoa näkyvä osa on pikkukilpi/kilveke (scutellum) muiden osien ollessa piilossa peitinsiipien alla. Kovakuoriaisilla on yleensä kaksi paria siipiä. Etusiivet, kuten todettu, ovat kovat tai nahkamaiset peitinsiivet (elytra) ja niiden alla on kalvomaiset takasiivet, jotka toimivat lenninsiipinä. Levossa siivet ovat tiiviisti ruumiin päällä; takasiivet laskostettuina ruumista myötäilevien peitinsiipien alle. Lenninsiivet ovat peitinsiipiä usein huomattavasti suuremmat. Etusiivet kohtaavat takaruumiin keskellä kovakuoriaisen selkää muodostaen selkeän sauman. Kovakuoriaisten lenninsiivet voivat puuttua tai olla surkastuneet. Myös peitinsiivet voivat puuttua tai olla hyvin lyhyet, jolloin takaruumis on osittain näkyvillä. Peitinsiipien pinta on usein uurteinen, nystyinen tai kuoppainen, tai karvojen tai suomujen peittämä. Lenninsiipien siipisuonisto on usein harva. Lennossa peitinsiivet ovat tavallisesti suorakulmaisesti sivuille kääntyneet. Kovakuoriaisten jalat ovat hyvin monimuotoiset. Ne voivat olla karvaiset tai piikikkäät.

Ruumiin pituus maailmalla 0,1–180 mm, useimmat alle 25 mm.

Suomen suurin laji on sarvikuonokas, Oryctes nasicornis, jonka ruumiin pituus on 30–50 mm.

Toukat ovat useimmiten jalallisia campodeiformeja (petokuoriaiset, Adephaga), eruciformeja (esim. lehtikuoriaiset, Chrysomelidae) tai scarabaeiformeja (monet erilaisruokaiset, Polyphaga), ja harvoin jalattomia (esim. kärsäkkäät, Curculionidae ja kaarnakuoriaiset, Scolytinae). Kaikilla toukkamuodoilla on kovettunut pääosa. Kovakuoriaisten toukilla ei ole koskaan ylimääräisiä raajapareja takaruumiissa, kuten esimerkiksi perhostoukilla.

Voivat houkutella parittelukumppaneitaan eri tavoin: lyömällä etuselkäänsä pesäkäytävänsä kattoon, jolloin syntyy tikittävä ääni (kuolemankello, Hadrobregmus pertinax) tai loistamalla takaruumiistaan valoa (kiiltomadot, Lampyridae). Monet turvautuvat feromoneihin. 

Naaraat munivat munansa usein toukkien ravintokohteen lähettyville tai joskus umpimähkään sinne tänne. Jotkin lajit voivat kääriä munat puunlehden sisään turvaan (käärökärsäkkäät, Attelabidae). Poikastenhoito on kovakuoriaisilla harvinaista (vain turkkilot, Nicrophorus). Partenogeneesi (lisääntyminen ilman hedelmöitystä) ja viviparia (elävien poikasten synnyttäminen) ovat mahdollisia lisääntymiskeinoja.

Muodonvaihdos on täydellinen. Toukka poikkeaa suuresti aikuisesta, ja toukka- ja aikuisvaiheen välillä on lepovaihe, kotelo (pupa). Toukkavaiheita yleensä kolme. Hypermetamorfoosi (toukka-asteet hyvin erinäköisiä) on mahdollista (esim. Meloidae, toukohärät). Yksilölle kehittyy siivet vasta kotelovaiheessa ja ne suoristuvat kotelosta kuoriuduttua.

Toukat voivat olla mitä tahansa toukkatyyppiä.  Kotelotyyppi on muumiokotelo tai irtokotelo, jolla on usein kotelokoppa. Koteloituminen tapahtuu aina maalla - akvaattisillakin lajeilla. 

Elinkierron pituus vaihtelee huomattavasti lahkon sisällä: yleensä se on yhden vuoden, mutta voi kestää useita vuosia tai olla nopeasti lisääntyvillä lajeilla huomattavasti lyhyempi. Vuodessa on yleensä yksi sukupolvi.

Talvehtiminen tapahtuu useimmiten toukkana, kotelona tai aikuisena, harvemmin munana.

Elintavoiltaan erittäin monimuotoinen ryhmä.

Ravintona toukilla elävä ja kuollut kasviaines, sienet ja sienirihmastot, selkärankaisten raadot ja kaikenlainen muu orgaaninen aines, kuten turkikset ja lanta; joskus toiset hyönteiset ja hämähäkkieläimet tai maanilviäiset. Sekä toukat että aikuiset voivat olla esim. muurahaisten tai mesipistiäisten pesävieraita syöden näiden toukkia, koteloita ja ravintovarastoja. Aikuisilla ravintona toiset hyönteiset, hämähäkkieläimet ja muut selkärangattomat, maanilviäiset, mesi ja siitepöly, kasvinesteet ja elävä sekä kuollut kasviaines.

Kovakuoriaiset voivat esittää saaliin uhatessa kuollutta, hypätä karkuun voimakkailla takajaloillaan (jotkin lehtikuoriaiset, Chrysomelidae) tai sinkauttaa itsensä keskiruumiin tappimekanismin avulla ilmaan ja saalistajan ulottumattomiin (sepät, Elateridae).

Värityksensä puolesta monipuolisia: aposematismia (varoitusväritys) esiintyy joillakin ryhmillä (esim. leppäpirkot, Coccinellidae tai sylkikuoriaiset, Cantharidae),  väripolymorfismi (värityksen vaihtelu lajin sisällä) on mahdollista joidenkin lajien aikuisilla (esim. leppäpirkot, Coccinellidae tai kultakuoriainen, Cetonia aurata), ja myös Batesin mimikryä (esim. kimalaiskuoriainen, Trichius fasciatus) esiintyy.

Kovakuoriaiset lentävät yleensä suhteellisen kömpelösti, mutta osa on taitavia ja erittäin nopeita juoksemaan, hyppimään tai uimaan.

Jotkin kykenevät hautaamaan ravintoresurssejaan, raatoja tai lantaa, maahan muiden ravinnonkäyttäjien ulottumattomiin (turkkilot, Nicrophorus ja sittiäiset, Geotrupes).

Kaikenlaisissa maa- ja vesielinympäristöissä, jopa merivedessä. Ovat useimmiten terrestrisiä, mutta joidenkin lajien toukat sekä aikuiset akvaattisia. 

Taloudellisesti ja ekologisesti erittäin tärkeä ryhmä: erittäin merkittäviä orgaanisen aineksen hajottamisessa ja kiertokulussa ekosysteemeissä. Voivat olla erittäin merkittäviä kasvi-, elintarvike-, puuhuonekalu- ja museonäytetuholaisia. Voidaan käyttää biologisessa torjunnassa. Voidaan käyttää ihmisten ja lemmikkieläinten (esim. jauhopukki, Tenebrio molitor) ravintona.

Chinery, M.1978: Pohjois-Euroopan hyönteiset. — Kustannusosakeyhtiö Tammi. 353 s.

Chinery, M. 1999. Euroopan hyönteisopas. — Otava. 290 s.

Encyclopedia Britannica, viitattu 14.1.2019.

Gullan, P. J. & Cranston, P. S. 2004: The Insects:An Outline of Entomology, 3rd Edition. — Blackwell Publishing. 584 s.

Krogerus, H. (toim.). 1985: Suomen eläimet 4. Hyönteiset. — Weilin+Göös. 344 s.

McGavin, G. C. 2001: Essential Entomology. — Oxford University Press. 318 s.