Petokuoriaiset – Adephaga

Petokuoriaiset (Adephaga) ovat vaihtelevankokoisia hyönteisiä, joiden tärkein erotustuntomerkki muihin kovakuoriaisiin (Coleoptera) verrattuna on niiden takalonkkien sijoittuminen siten, että ne jakavat niiden takaruumiin 1. jaokkeen kahtia. Petokuoriaisilla, kuten muillakin kovakuoriaisilla, ruumis on kova ja kompakti.

Petokuoriaisten pää on vahvasti kitinisoitunut. Tuntosarvet ovat 11-jaokkeiset ja yleensä rihmamaiset. Verkkosilmät ovat usein suuret; ne puuttuvat harvoin, ja pistesilmiä on vain harvoilla. Suuosat ovat aina purevat; yläleuat (mandibelit) usein voimakkaat. Petokuoriaisten keskiruumiin 1. jaoke (prothorax) on usein suuri. Se erottuu selkeästi päästä ja loppuruumiista, ja etuselkä (pronotum) on selvästi näkyvissä. Keskiruumiin 1. jaokkeen sivuilla notopleuraalisauma, eli keskiruumiin kyljen ja selän välinen sauma, on nähtävissä. Keskiruumiin 2. ja 3. jaokkeet ovat yhteensulautuneet ja niiden ainoa näkyvä osa on pikkukilpi/kilveke (scutellum) muiden osien ollessa piilossa peitinsiipien alla. Petokuoriaisilla on yleensä kaksi paria siipiä. Etusiivet ovat kovat tai nahkamaiset peitinsiivet (elytra) ja niiden alla on kalvomaiset takasiivet, jotka toimivat lenninsiipinä. Levossa siivet ovat tiiviisti ruumiin päällä; takasiivet laskostettuina ruumista myötäilevien peitinsiipien alle. Lenninsiivet ovat peitinsiipiä usein huomattavasti suuremmat. Etusiivet kohtaavat takaruumiin keskellä kovakuoriaisen selkää muodostaen selkeän sauman. Lenninsiivet voivat puuttua tai olla surkastuneet. Peitinsiipien pinta on usein uurteinen, nystyinen tai kuoppainen, tai karvojen tai suomujen peittämä. Lenninsiipien siipisuonisto on usein harva. Lennossa peitinsiivet ovat tavallisesti suorakulmaisesti sivuille kääntyneet. Takaruumiissa alapuolelta katsottuna keskiruumiista lähtevät takimmaisen jalkaparin takalonkat jakavat takaruumiin 1. jaokkeen kahtia, kuten todettu. Takalonkat ovat liikkumattomasti yhteenkasvaneet keskiruumiin 3. jaokkeen vatsapuoleen (metasternum). Petokuoriaisten jalat ovat hyvin monimuotoiset ja usein pitkät. Ne voivat olla karvaiset tai piikikkäät, ja joillakin voi olla taaimmaisessa jalkaparissa leveä karvareunus (sukeltajat, Dytiscidae).

Vaihtelevan kokoisia. Ruumiin pituus suomalaisilla lajeilla n. 1–40 mm.

Suomen suurin laji on oletettavasti jättisukeltaja, Dytiscus latissimus, 38–44 mm.

Toukat ovat jalallisia campodeiformeja, joilla on kovettunut pääosa, viisijaokkeiset raajat ja useimmilla kaksi kynttä, pisarsukeltajien (Haliplidae) toukilla on vain yksi kynsi. Petokuoriaisten toukilla ei ole koskaan ylimääräisiä raajapareja takaruumiissa, kuten esimerkiksi perhostoukilla.

Petokuoriaisten (Adephaga) erotustuntomerkit moniruokaisiin (Polyphaga) nähden: takalonkkien sijainti jakaen takaruumiin 1. jaokkeen kahtia, 11-jaokkeiset ja yleensä rihmamaiset tuntosarvet sekä notopleuraalisauman erottuminen. Petokuoriaiset ovat usein pitkäraajaisia ja niillä on suuret verkkosilmät.

Voivat houkutella parittelukumppaneitaan feromoneihin. 

Naaraat munivat munansa usein toukkien ravintokohteen lähettyville tai joskus umpimähkään sinne tänne. Partenogeneesi (lisääntyminen ilman hedelmöitystä) ja viviparia (elävien poikasten synnyttäminen) ovat mahdollisia lisääntymiskeinoja.

Muodonvaihdos on täydellinen. Toukka poikkeaa suuresti aikuisesta, ja toukka- ja aikuisvaiheen välillä on lepovaihe, kotelo (pupa). Yksilölle kehittyy siivet vasta kotelovaiheessa ja ne suoristuvat kotelosta kuoriuduttua.

Toukat campodeiformeja. Kotelotyyppi on muumiokotelo tai irtokotelo, jolla on usein kotelokoppa. Koteloituminen tapahtuu aina maalla - akvaattisillakin lajeilla. 

Elinkierron pituus vaihtelee huomattavasti lahkon sisällä: yleensä se on yhden vuoden, mutta voi kestää useita vuosia tai olla nopeasti lisääntyvillä lajeilla huomattavasti lyhyempi. Vuodessa on yleensä yksi sukupolvi.

Talvehtiminen tapahtuu useimmiten toukkana, kotelona tai aikuisena, harvemmin munana.

Sekä toukat että aikuiset petoja syöden muita selkärangattomia ja joskus jopa pieniä selkärankaisia, kuten kaloja ja sammakonpoikasia; osa kasvin- ja levänsyöjiä ja osa raadonsyöjiä.

Lentokyky joskus suhteellisen kömpelö; monet erittäin nopeita juoksemaan (maakiitäjäiset, Carabidae) tai taitavia uimaan (sukeltajat, Dytiscidae ja hopeasepät, Gyrinidae).

Kaikenlaisissa maa- ja vesielinympäristöissä, jopa merivedessä. Ovat useimmiten terrestrisiä, mutta monien lajien toukat sekä aikuiset akvaattisia. 

Taloudellisesti ja ekologisesti tärkeä ryhmä: voidaan käyttää biologisessa torjunnassa. 

Chinery, M.1978: Pohjois-Euroopan hyönteiset. — Kustannusosakeyhtiö Tammi. 353 s.

Chinery, M. 1999. Euroopan hyönteisopas. — Otava. 290 s.

Encyclopedia Britannica, viitattu 14.1.2019.

Gullan, P. J. & Cranston, P. S. 2004: The Insects:An Outline of Entomology, 3rd Edition. — Blackwell Publishing. 584 s.

Krogerus, H. (toim.). 1985: Suomen eläimet 4. Hyönteiset. — Weilin+Göös. 344 s.

McGavin, G. C. 2001: Essential Entomology. — Oxford University Press. 318 s.