Erilaisruokaiset (moniruokaiset) – Polyphaga

Moniruokaiset (Polyphaga) ovat erittäin monimuotoisia ja vaihtelevankokoisia hyönteisiä, joiden tärkein erotustuntomerkki muihin kovakuoriaisiin (Coleoptera) verrattuna on niiden takalonkkien sijoittuminen siten, että ne eivät jaa takaruumiin 1. jaoketta kahtia. Moniruokaisilla, kuten muillakin kovakuoriaisilla, ruumis on yleensä kova ja kompakti.

Moniruokaisten pää on vahvasti kitinisoitunut. Tuntosarvet ovat vaihtelevanmuotoiset ja jaokkeiden määrä vaihtelee. Verkkosilmät ovat vaihtelevankokoiset, usein suhteellisen pienet ja ne puuttuvat harvoin, pistesilmiä on vain harvoilla. Suuosat ovat aina purevat; yläleuat (mandibelit) usein voimakkaat. Moniruokaisten keskiruumiin 1. jaoke (prothorax) on usein suuri. Se erottuu selkeästi päästä ja loppuruumiista, ja etuselkä (pronotum) on selvästi näkyvissä. Keskiruumiin 1. jaokkeen sivuilla ei ole notopleuraalisaumaa, eli keskiruumiin kyljen ja selän välistä saumaa. Keskiruumiin 2. ja 3. jaokkeet ovat yhteensulautuneet ja niiden ainoa näkyvä osa on pikkukilpi/kilveke (scutellum) muiden osien ollessa piilossa peitinsiipien alla. Moniruokaisilla on yleensä kaksi paria siipiä. Etusiivet ovat kovat tai nahkamaiset peitinsiivet (elytra) ja niiden alla on kalvomaiset takasiivet, jotka toimivat lenninsiipinä. Levossa siivet ovat tiiviisti ruumiin päällä; takasiivet laskostettuina ruumista myötäilevien peitinsiipien alle. Lenninsiivet ovat peitinsiipiä usein huomattavasti suuremmat. Etusiivet kohtaavat takaruumiin keskellä kovakuoriaisen selkää muodostaen selkeän sauman. Lenninsiivet voivat puuttua tai olla surkastuneet; peitinsiivet voivat puuttua tai olla hyvin lyhyet, jolloin takaruumis osittain näkyvillä. Peitinsiipien pinta on usein uurteinen, nystyinen tai kuoppainen, tai karvojen tai suomujen peittämä. Lenninsiipien siipisuonisto on usein harva. Lennossa peitinsiivet ovat tavallisesti suorakulmaisesti sivuille kääntyneet. Takaruumiissa alapuolelta katsottuna keskiruumiista lähtevät takimmaisen jalkaparin takalonkat eivät jaa takaruumiin 1. jaoketta kahtia, kuten todettu. Takalonkat ovat liikkuvat suhteessa keskiruumiin 3. jaokkeen vatsapuoleen (metasternum). Moniruokaisten jalat ovat hyvin monimuotoiset. Ne voivat olla karvaiset tai piikikkäät, ja joillakin taaimmaisen jalkaparin reidet voivat olla suurentuneet (monet kirpat, Alticinae-alaheimosta).

Vaihtelevan kokoisia. ruumiin pituus suomalaisilla lajeilla n. 1–50 mm.

Suomen suurin laji, sarvikuonokas, Oryctes nasicornis, jonka ruumiin pituus 30–50 mm.

Toukat ovat useimmiten scarabaeiformeja, joskus eruciformeja (esim. lehtikuoriaiset, Chrysomelidae) ja harvoin jalattomia (esim. kärsäkkäät, Curculionidae ja kaarnakuoriaiset, Scotylinae). Kaikilla toukkamuodoilla on kovettunut pääosa ja jalallisilla toukilla on enintään nelijaokkeiset raajat, joissa on vain yksi kynsi. Kovakuoriaisten toukilla ei ole koskaan ylimääräisiä raajapareja takaruumiissa, kuten esimerkiksi perhostoukilla.

Moniruokaisten (Polyphaga) erotustuntomerkit petokuoriaisiin (Adephaga) nähden: takalonkat eivät jaa takaruumiin 1. jaokkeen kahtia, tuntosarvet ovat vaihtelevanpituiset ja -muotoiset ja notopleuraalisauma puuttuu.

Voivat houkutella parittelukumppaneitaan eri tavoin: lyömällä etuselkäänsä pesäkäytävänsä kattoon, jolloin syntyy tikittävä ääni (kuolemankello, Hadrobregmus pertinax) tai loistamalla takaruumiistaan valoa (kiiltomadot, Lampyridae). Monet turvautuvat feromoneihin. 

Naaraat munivat munansa usein toukkien ravintokohteen lähettyville tai joskus umpimähkään sinne tänne. Jotkin lajit voivat kääriä munat puunlehden sisään turvaan (käärökärsäkkäät, Attelabidae). Poikastenhoito on kovakuoriaisilla harvinaista (vain turkkilot, Nicrophorus). Partenogeneesi (lisääntyminen ilman hedelmöitystä) ja viviparia (elävien poikasten synnyttäminen) ovat mahdollisia lisääntymiskeinoja.

Muodonvaihdos on täydellinen. Toukka poikkeaa suuresti aikuisesta, ja toukka- ja aikuisvaiheen välillä on lepovaihe, kotelo (pupa). Toukkavaiheita yleensä kolme. Hypermetamorfoosi (toukka-asteet hyvin erinäköisiä) on mahdollista (esim. Meloidae, toukohärät). Yksilölle kehittyy siivet vasta kotelovaiheessa ja ne suoristuvat kotelosta kuoriuduttua.

Toukat voivat olla mitä tahansa toukkatyyppiä.  Kotelotyyppi on irtokotelo, jolla on usein kotelokoppa. Koteloituminen tapahtuu aina maalla - akvaattisillakin lajeilla. 

Elinkierron pituus vaihtelee huomattavasti lahkon sisällä: yleensä se on yhden vuoden, mutta voi kestää useita vuosia tai olla nopeasti lisääntyvillä lajeilla huomattavasti lyhyempi. Vuodessa on yleensä yksi sukupolvi.

Talvehtiminen tapahtuu useimmiten toukkana, kotelona tai aikuisena, harvemmin munana.

Elintavoiltaan erittäin monimuotoinen ryhmä.

Ravintona toukilla elävä ja kuollut kasviaines, sienet ja sienirihmastot, selkärankaisten raadot ja kaikenlainen muu orgaaninen aines, kuten turkikset ja lanta; joskus toiset hyönteiset ja hämähäkkieläimet tai maanilviäiset. Sekä toukat että aikuiset voivat olla esim. muurahaisten tai mesipistiäisten pesävieraita syöden näiden toukkia, koteloita ja ravintovarastoja. Aikuisilla ravintona toiset hyönteiset, hämähäkkieläimet ja muut selkärangattomat, maanilviäiset, mesi ja siitepöly, kasvinesteet ja elävä sekä kuollut kasviaines.

Kovakuoriaiset voivat esittää saaliin uhatessa kuollutta, hypätä karkuun voimakkailla takajaloillaan (jotkin lehtikuoriaiset, Chrysomelidae) tai sinkauttaa itsensä keskiruumiin tappimekanismin avulla ilmaan ja saalistajan ulottumattomiin (sepät, Elateridae).

Värityksensä puolesta monipuolisia: aposematismia (varoitusväritys) esiintyy joillakin ryhmillä (esim. leppäpirkot, Coccinellidae tai sylkikuoriaiset, Cantharidae),  väripolymorfismi (värityksen vaihtelu lajin sisällä) on mahdollista joidenkin lajien aikuisilla (esim. leppäpirkot, Coccinellidae tai kultakuoriainen, Cetonia aurata), ja myös Batesin mimikryä (esim. kimalaiskuoriainen, Trichius fasciatus) esiintyy.

Kovakuoriaiset lentävät yleensä suhteellisen kömpelösti, mutta osa on taitavia ja erittäin nopeita hyppimään tai uimaan.

Jotkin kykenevät hautaamaan ravintoresurssejaan, raatoja tai lantaa, maahan muiden ravinnonkäyttäjien ulottumattomiin (turkkilot, Nicrophorus ja sittiäiset, Geotrupes).

Kaikenlaisissa maa- ja vesielinympäristöissä, jopa merivedessä. Ovat useimmiten terrestrisiä, mutta joidenkin lajien toukat sekä aikuiset akvaattisia. 

Taloudellisesti ja ekologisesti erittäin tärkeä ryhmä: erittäin merkittäviä orgaanisen aineksen hajottamisessa ja kiertokulussa ekosysteemeissä. Voivat olla erittäin merkittäviä kasvi-, elintarvike-, puuhuonekalu- ja museonäytetuholaisia. Voidaan käyttää biologisessa torjunnassa. Voidaan käyttää ihmisten ja lemmikkieläinten (esim. jauhopukki, Tenebrio molitor) ravintona.

Chinery, M.1978: Pohjois-Euroopan hyönteiset. — Kustannusosakeyhtiö Tammi. 353 s.

Chinery, M. 1999. Euroopan hyönteisopas. — Otava. 290 s.

Encyclopedia Britannica, viitattu 14.1.2019.

Gullan, P. J. & Cranston, P. S. 2004: The Insects:An Outline of Entomology, 3rd Edition. — Blackwell Publishing. 584 s.

Krogerus, H. (toim.). 1985: Suomen eläimet 4. Hyönteiset. — Weilin+Göös. 344 s.

McGavin, G. C. 2001: Essential Entomology. — Oxford University Press. 318 s.