Gyckelblomma – Erythranthe guttata

Suomessa täpläapinankukka on dokumentoidusti tavattu luonnonvaraisena Hangosta Enontekiölle liki 50 paikalta, suuressa osassa niistä niukkana ja pienellä alalla, pienemmässä osassa hyvinkin runsaana ja joskus laajalla alueella. Varhaisimmat havainnot luonnonvaraistumisesta tehtiin Inkoon Fagervikin ruukkimiljöössä 1840-luvulla ruukinpatruuna Eduard Hisingerin toimesta. Hänen mukaansa lajia ei oltu varta vasten tuotu alueelle, joten siellä saattaa olla kyse ulkolaisten kasvien mukana tahattomasti kulkeutumisesta. Täpläapinankukka kuuluu edelleen tuon arvokkaan kulttuuriympäristön kasvistoon. Hisinger mainitsi 1850-luvulla lajin kasvaneen myös Björkbodan ruukin luona Kemiössä, ja Euran Kauttuan ruukin tuntumassa täpläapinankukka on nähty ainakin 1906–1999. Rautaruukkien lisäksi maatalouskouluilla on ollut osuutensa apinankukan Suomeen tulemiseen. Virolahden Harjun koulutilan läheisyydestä on lajista näytteitä aikaväliltä 1869–1975, ja Tammelan Mustialan maanviljelyskoulun liepeiden esiintymästä puolestaan on näytteitä vuodesta 1877 vuoteen 1990, mutta voi laji siellä vieläkin olla tallella. Helsingissä Viikin Latokartanon luona täpläapinankukka kasvoi ainakin 1873–1957 lähteikössä, joka vähitellen hävisi rautatien ja valtateiden rakentamisen alle. Fagervikin tapaukseen rinnastuen Latokartanon 1800-luvun omistajat olivat kertoneet, ettei lajia heidän aikanaan ollut kartanossa viljelty.

Vihdin Selkissä täpläapinankukka havaittiin 1996 parinsadan metrin matkalla valtatien raviojassa runsaana; ainakin vielä 2003 esiintymä oli vielä yhtä vauras. Vaikuttaa siltä, että tuolle paikalle laji on saapunut tienluiskanurmetukseen käytetyn siemenseoksen tarkoittamattomana osakkaana, mihin viittaa myös lähistöllä saman tien ojassa kasvava niin ikään pohjoisamerikkalainen vieras miekkavihvilä (Juncus ensifolius). Samalla tavalla täpläapinankukka on voinut asettua Satakunnan Yläneellä valtatien ojaan, jossa se havaittiin 1981 ja eleli ainakin vielä vuonna 2004.

Etelän rintamaita pohjoisempaa on tietoja täpläapinankukan pitkäaikaisesta säilymisestä vain Kuopion keskustan pohjoislaidalta. Siellä laji kasvoi 1910–1939 keskittyen yhä osittain säilyneen Maljapuron tuntumaan. Kasvin mahdolliseen alkuperään siellä vihjaa erään näytteen paikanmääre ”kasvitarhan joki”.

Napapiirin pohjoispuolelta täpläapinankukka on Suomessa tullut luonnonvaraistuneena tietoon vasta hiljattain. Kolarin Rautuojan tienposken sammaleisen purovarren niukahko esiintymä kaukana asumuksista on tunnettu vuodesta 1986 ja lienee yhä tallella. Yllästunturin Kahvikeitaan esiintymä tuli botanistien tietoon samoihin aikoihin, mutta sen luonteesta ja mahdollisesta säilymisestä ei ole ajankohtaisia tietoja. Joskus 1980-luvulla huomattiin täpläapinankukan kasavavan hiukan napapiirin pohjoispuolella Rovaniemen lentokentän lähellä lähteisessä maantienojassa. Erityisen lajia koskevan sanomalehtikyselyn tuloksena selvisi, että esiintymä on lähtöisin läheisen rivitalon kukkapenkistä. Sen sijaan liki kolme peninkulmaa pohjoisempana Rovaniemellä Vuorsamonselän tuntuman lähteikössä runsaana elelevä esiintymä, joka putkahti tietoisuuteen vasta 2011, on huomattavan kaukana asutuksesta sijaitsevana alkuperältään arvoituksellinen. On uumoiltu, että esiintymä olisi syntynyt lintujen mukana ehkä peräti Norjasta saakka levinneistä siemen

Täpläapinankukka on kotoisin Pohjois-Amerikan länsiosista, tarkemmin sanottuna alueelta, joka ulottuu Alaskasta Kanadan läntisten provinssien ja USA:n läntisten osavaltioiden kautta Meksikon luoteiseen osavaltioon Sonoraan. Tuolla tuhansia kilometrejä pitkällä vyöhykkeellä laji kasvaa luontaisesti Tyynenmeren rantamailta yli kolmen kilometrin korkeudelle vuoristoihin virtavesien partailla ja tihkupinnoilla sekä joskus jopa kelluslehtisenä vedessä. Vastaavanlaisille viljaville ja ainakin ajoittain tulviville kosteikoille ja märkäpaikoille täpläapinankukka on asettunut vieraslajina ainakin Kanadan ja USA:n itäosissa, Euroopassa, Tasmaniassa ja Uudessa Seelannissa, tosin enimmäkseen ihmisen toimien – laidunnus mukaan lukien – muutoin sulkeutuneeseen kasvillisuuteen aiheuttamiin aukkoihin.

Eurooppaan täpläapinankukka tuotiin koristekasviksi viimeistään 1800-luvun alussa. Varhaisimmat havainnot eurooppalaiseen luontoon karkaamisesta lienevät Brittein saarilta ja lounaisesta Puolasta vuodelta 1824. Nyt laji on helposti nähtävissä valtaosassa Brittein saarten luontoa Kanaalisaarilta Shetlandin saarille ja Puolassa on karkulaisesiintymiä runsaasti niin lounais- kuin luoteisosissa ja hajallisemmin niistä itään – ja esiintymien määrät ovat kummallakin alueella kasvaneet hurjasti viime vuosikymmeninä. Tosin Brittein saarten tiedoista jonkinmoinen osa näyttää kuuluvan täpläapinankukan ja suvun muiden lajien risteymille. Belgiassa laji tavattiin luontoon vakiintuneena ensi kerran vasta 1953. Kuitenkin voimakas yleistyminen pääsi siellä vauhtiin vasta 2000-luvulla, niin kuin myös naapurimaassa Hollannissa, josta laji kyllä mainitaan tavatun (satunnaisena?) karkulaisena ensimmäisen kerran jo 1836. Nyt täpläapinankukka on jo laajalti yleinen Belgiassa ja Hollannissa; jälkimmäisessä neliökilometrin kokoisten läsnäoloruutujen lukumäärä on kasvanut 2000–2018 131:stä lähes kuuteen sataan. Muiden kuin jo mainittujen Euroopan maiden luonnossa lajin läsnäolo on lyhyesti tällainen: yleinen Itävallassa ja Saksassa (vuodesta 1830, edelleen yleistymässä); paikoittain Liettuassa (vuodesta 1900), Norjassa (vuodesta 1863; Ruijan Kautokeinoon asti pohjoiseen), Ranskassa, Sveitsissä, Tanskassa (vuodesta 1855; ml. Färsaaret) ja Tšekissä; harvinainen Bulgariassa, Italiassa, Latviassa, Romaniassa (vuodesta 1885), Ruotsissa (vuodesta 1846, nyt Norrbotteniin asti pohjoiseen), Slovakiassa (1885 alkaen), Suomessa (1840-luvulta alkaen), Unkarissa (vuodesta 1994) ja Virossa (vuodesta 1901). Myös Kroatiasta, Moldovasta, Sloveniasta, Ukrainasta (vuodesta 1847), Valko-Venäjältä ja Venäjältä täpläapinankukka on ilmoitettu luonnonvaraisena, mutta tietojen tarkentaminen on hankalaa. Nykyisin Venäjään kuuluvassa Laatokan Karjalan Jaakkimassa täpläapinankukka kasvoi Suomessa säilyneiden herbaarionäytteiden mukaan jokivarressa vuosina 1881‒1925. Täpläapinankukka on ilmoitettu myös Islannista, jopa haittalajina, mutta todellisuudessa siellä on kyseessä kelta-apinankukka (Erythranthe lutea).

Loistavankeltaiset kukat houkuttavat mehiläisiä ja kimalaisia pölyttäjiksi, mutta tarvittaessa huomattavakin osa siementuotosta voi olla itsepölytyksen tulosta. Siemenellisen lisääntymisen ja siihen liittyvän siementen lintujen ja nisäkkäiden matkassa kulkeutumisen ohella versonkappaleina vesitse leviämisellä on tärkeä merkityksensä kasvusijojen säilyttämisessä ja uusien saavuttamisessa.