Isolepinkäisen levinneisyysalue on hyvin laaja, lajia tavataan pesivänä suurimmassa osassa Eurooppaa, Pohjois-Afrikkaa, Länsi- ja Keski-Aasiaa. Isolepinkäistä tavataan myös Lähi-idässä ja Intian niemimaalla, ja lajista on erotettu monia eri alalajeja. Suomessa tavataan säännöllisesti nimialalajia excubitor, muut alalajit ovat valtakunnallisia harvinaisuuksia. Suomessa isolepinkäisen pesimäalueet painottuvat Pohjois-Suomeen ja Pohjanmaalle. Etelä-, Keski- ja Itä-Suomessa laji on paljon harvalukuisempi pesijä. Puoliavoimet maastot, kuten rämeet, hakkuuaukeat ja harva tunturikoivikko ovat tyypillistä pesimäympäristöä. Suomen pesimäkannan koko on arviolta noin 6 000 – 9 000 paria (BirdLife International 2019, Valkama ym. 2011).

Isolepinkäisen pohjoiset alalajit ovat hyvin karaistuneita, ja eteläisessä Suomessa laji on melko näkyvä muuttoaikaan syksyllä ja talvikausina. Suomessa rengastettujen isolepinkäisten ulkomaanlöydöt painottuvat Itämeren ympärysmaihin ja Keski-Eurooppaan (Valkama ym. 2014). Isolepinkäiset suosivat talvisinkin avoimia maastoja, ja tähystävät saalista esimerkiksi sähkölangoilla, puiden ja pensaiden latvoissa. Pikkunisäkkäät ovat tärkeää ravintoa sekä talvi- että kesäkausina. Talvisin isolepinkäistä tapaa myös ihmisasutuksen piirissä, saalistaen linturuokinnoilla vierailevia pienempiä lintuja.

Esiintyminen Haliaksella

Isolepinkäistä tavataan Haliaksella säännöllisenä läpimuuttajana ja talvehtijana. Esiintyminen painottuu monen muun lajin tapaan syksylle. Ensimmäisiä syysmuuttajia havaitaan syyskuun puolella, ja päämuutto ajoittuu lokakuun alkupuoliskolle. Yksilömäärät putoavat lokakuun puolivälin jälkeen, mutta isolepinkäisiä havaitaan tasaisesti marraskuulta huhtikuulle. Kesäkuukausina laji on Haliaksella hyvin harvalukuinen.

Varfågel – Lanius excubitor