Humalan emi- ja hedekukinnot sijaitsevat eri kasviyksilöissä. Kukat ovat pieniä ja vihertäviä eivätkä juuri kiinnosta pölyttäjiä. Hedekukinnot vapauttavatkin siitepölynsä ilmavirtojen armoille emikukintoihin kuljetettavaksi.

Humala kuuluu Etelä- ja Keski-Suomen ranta- ja puronvarsilehtojen alkuperäislajistoon. Sitä on kuitenkin jo vuosisatoja viljelty arvokkaana hyötykasvina pihoilla ja töllien nurkilla. ”Emikävyissä” olevat nystykarvat tuottavat karvaita hartseja, jotka tuovat olueen makua, estävät pilaantumista ja kirkastavat juomaa. Laajan käyttönsä vuoksi humala on usein levinnyt asutuksen piiristä lähimetsiin, ja luonnonesiintymien erottaminen viljelykarkulaisista on vaikeaa. Viljelyssä on kuitenkin ollut vain käpymäisiä kukintoja tuottavia emikasveja, joten hedeyksilön löytäminen on varma merkki esiintymän alkuperäisyydestä. Kukkien pölyttyminen tietää siemeniä ja heikentää sadon laatua, siksi hedeyksilöitä ei haluttu istuttaa humalatarhojen läheisyyteen! Myös tässä kasvava humalayksilö on emikasvi.Humalaa on viljelty myös rohdoskasvina ja kuitujen tuottamiseksi. Lisäksi parsan tapaan syötävät keväiset nuoret versot hellivät kulinaristien makuhermoja. Piristävien ominaisuuksiensa ansiosta humala on listattu Pohjoismaissa suojeltavien luonnonlajien prioriteettilistalle (ns. CWR eli crop wild relative -laji). Tarkoituksena on turvata ravintokasveina käytettyjen lajien luonnonvaraisten sukulaisten säilyminen ja monimuotoisuus.

Lisätietoa Crop Wild Relatives -projektista.

Humala (salkohumala) – Humulus lupulus