Keritytönkorento – Ischnura pumilio

Keritytönkorento on pienikokoinen Ischnura-suvun tytönkorentolaji, joka lisääntyy tyypillisesti vastamuokattujen ja kalattomien pienvesien äärellä. Laji on Suomessa levinneisyydeltään eteläinen. Lisätietoja Biologia-välilehdellä

Ruumis: 26–31 mm

Takasiipi: 14–18 mm

Laji on yksi Suomen pienimmistä tytönkorennoista. Silmäntaustäplät ovat pyöreähköt ja koiraan selvästi erottuvat olkajuovat ovat suorat ja liki tasalevyiset koko pituudeltaan. Lajilla on suvulle tyypillisesti kaksivärinen siipitäplä. Koiraan takaruumiin jaokkeet ovat yläpinnaltaan suurimmaksi osaksi mustat, mutta yhdeksäs jaoke ja siihen rajautuva kahdeksannen jaokkeen takareuna ovat vaaleat pienin mustin kuvioin. Perälisäkkeet ovat pienet. 

Naaraan takaruumiin kahdeksannen jaokkeen alapinnalla on oka. Naaraiden tumma kuviointi on vähäistä, ja takaruumiin ensimmäinen ja toinen jaoke ovat vaaleat. Takaruumiin muut jaokkeet ovat yläpinnaltaan pääosin tummat. Nuoret naaraat ovat kirkkaan oransseja, mutta yksilöt muuttuvat vanhemmiten vihreiksi tai sinivihreiksi. Vanhat naaraat voivat olla liki mustia. 

Keritytönkorento on varsin harvinainen Ahvenanmaalla ja Etelä-Suomessa esiintyvä laji. Se tavattiin Suomessa ensi kerran vuonna 1984, jolloin Espoosta löytyi yksittäinen yksilö. Tämän jälkeen vuonna 1995 tavattiin Sundissa yksi yksilö.

Vuonna 2000 lajin lisääntymiskäyttäytymistä päästiin Suomessa todistamaan ensi kerran Virolahdelta löytyneellä paikalla, jossa laji esiintyi runsaslukuisena. Tämän kolmannen havainnon jälkeen lajia löytyi vuosikymmenen mittaan useilta uusilta paikoilta Etelä-Suomessa.

Paikoittaisesta esiintymisestään huolimatta laji on nykyään melko tavallinen ainakin pääkaupunkiseudun rakennettujen alueiden läheisyydessä olevilla vastamuokatuilla pienvesillä. Tunnetun levinneisyysalueen toistaiseksi pohjoisin havainto on Hartolasta. 

Keritytönkorento on levinnyt lähes koko Eurooppaan, mutta Fennoskandiassa laji on eteläinen ja Britteinsaarilla vastaavasti eteläinen ja läntinen. Levinneisyysalue rajoittuu etelässä Välimeren puoleiseen Afrikan rannikkoon, mutta ulottuu lännessä Makaronesian saarille ja idässä Mongolian keskiosiin. 

Melko vastamuodostuneet ja lämpimillä paikoilla sijaitsevat pienvedet, kuten vastakaivetut ojat, joiden rantakasvit eivät ole ehtineet kasvaa siten että ne varjostaisivat vesialuetta liiaksi. Laji suosii matalia ja usein hitaasti virtaavia pienvesiä. Sopivilla paikoilla lisääntymispaikat voivat olla myös seisovien pienvesien äärellä, esimerkiksi rakennustyömaiden reunalammikoilla.

Lajin tyypillisiä elinympäristöjä ovat esimerkiksi sorakuoppien ja golfkenttien reunalampareet ja erilaiset yleispiirteiltään avoimet pohjavesivaikutteiset pienvedet. Lajia on harvemmin tavattu myös reheviltä soilta. 

Sukkession alkuvaiheista riippuvaisena lajina keritytönkorennolle on tyypillistä yksittäisten populaatioiden lyhytikäisyys, mutta toisaalta laji levittäytyy nopeasti uusille pienvesille.  

Billqvist, M., Andersson, D. & Bergendorff, C. 2019: Nordens trollsländor. Avium förlag, Stenåsa, Ruotsi. 

Boudot, J.-P. & Šalamun, A. 2015. Ischnura pumilio (Charpentier, 1825). Teoksessa: Boudot, J-P. & V. J. Kalkman (toim.), Atlas of the European dragonflies and damselflies. KNNV publishing, Alankomaat. 

Dijkstra, K-D.B., A. Schröter & R. Lewington. 2020: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe. 2. uudistettu painos. Bloomsbury publishing, Lontoo, UK. 

Karjalainen, S. 2010: Suomen sudenkorennot. 2. uudistettu painos. Tammi, Helsinki. 

Keritytönkorento. Korentowiki. www.sudenkorento.fi/kwiki/Kerityt%C3%B6nkorento. Päivitetty 21.9.2015.