New Zealand mudsnail – Potamopyrgus antipodarum

Vaeltajakotilon luonnollinen levinneisyysalue kattaa Uuden-Seelannin sisävedet. Lajin arvellaan saapuneen Eurooppaan jo 1800-luvulla; ensimmäinen löytö tehtiin Thames-joen estuaarista vuonna 1859. Vaeltajakotilon arvellaan tulleen Eurooppaan Australiasta, jonne se oli jo aiemmin ehtinyt levitä Uudesta-Seelannista. Laji kulkeutui Eurooppaan todennäköisesti laivojen juomavesitynnyreissä, jotka pestiin ja huuhdeltiin satamassa. Tämän jälkeen vaeltajakotilon leviämisessä ovat avustaneet muun muassa vesilinnut ja kattavat kanaaliverkostot.

Itämerestä laji löytyi Gotlannin saarelta 1920 ja Ahvenanmaalta 1926. Samoihin aikoihin laji levisi myös muualle Itämereen sekä Suomen rannikolle. Vaeltajakotilo elää useimmilla alueilla pehmeillä pohjilla, mutta Itämeressä sen on havaittu viihtyvän myös kivipohjilla. Aluksi vaeltajakotiloita havaittiin vain murtovedessä, mutta myöhemmin laji levisi myös makeisiin vesiin. Tällä hetkellä sitä esiintyy useimpien Euroopan maiden makeissa vesissä – myös Ahvenanmaan järvissä. Euroopan ja Australian lisäksi laji on levinnyt myös Pohjois-Amerikkaan ja Aasiaan.

Vaeltajakotilon vakiintuminen uusille alueille on hyvän sopeutumiskyvyn sekä nopean ja vaivattoman lisääntymisen ansiota. Partenogeneettinen eli neitseellinen lisääntyminen on nopeaa ja vain yksikin uudelle alueelle kulkeutunut lisääntymiskykyinen naaras riittää uuden populaation muodostamiseen. Lisäksi vaeltajakotilon menestykseen Itämeressä on vaikuttanut myös lajille luontaisten loisten puuttuminen.