Siperianmaaorava – Tamias sibiricus

Siperianmaaoravan alkuperäinen levinneisyys ulottuu Luoteis-Venäjältä Arkangelista (Vienanjoelta) Siperiaan, Kiinaan, Mongoliaan, Kazakstaniin, Koreaan ja Japaniin (leveyspiirit 29°N–69°N). Vienanjoki on läntisin paikka, missä sitä luontaisesti esiintyy. Etelämpänä Euroopassa (Venäjällä) sitä on havumetsäalueella Volgan itäpuolella. Pohjoisraja on havumetsävyöhykkeen pohjoisraja eli tundralla maaoravaa ei ole, lukuun ottamatta joitakin jokilaaksoja.

Laji on saattanut aiemmin elää myös Ruotsissa ja Suomessa. Siitä on mainintoja kirjallisuudessa Pohjois-Savosta, Pohjanmaalta ja Taalainmaalta 1700- ja 1800-luvuilta. Tosin yhdestäkään ei ole museonäytteitä jäljellä, joten varmuutta asiasta ei ole.

Siperianmaaoravaa tuotiin Eurooppaan lemmikiksi Etelä-Koreasta 1960-luvulta alkaen. Vuosittain tuotiin yli 200 000 yksilöä parinkymmenen vuoden ajan. Nykyisin niitä kasvatetaan Euroopassa lemmikeiksi. 1970-luvulta lähtien niitä on havaittu villiintyneenä lähinnä esikaupunkialueilla ja kaupunkien puistoissa. Niitä karkasi lemmikinomistajilta, lemmikkieläinkaupoista ja eläintarhoista. Lemmikinomistajat myös vapauttivat niitä tarkoituksella kyllästyttyään niihin. Niitä istutettiin puistoihin Belgiassa ja Hollannissa, koska ne ovat koristeellisia eläimiä.  Vuonna 2009 Euroopassa tunnettiin 22 luonnonvaraista populaatiota, joista 11 oli Ranskassa, kolme Italiassa, kolme Belgiassa, kaksi Saksassa, kaksi Hollannissa ja yksi Sveitsissä. Osa näistä populaatioista on suuria käsittäen tuhansia eläimiä. Siperianmaaoravia oli myös Itävallassa, mutta ne ovat sieltä hävinneet.

Kaikki istutukset eivät kuitenkaan menestyneet. Esimerkiksi Pariisin Jardin des Plantes -puistoon vapautettiin 400 yksilöä vuonna 1969, mutta populaatio pieneni ja hävisi lopulta vuonna 1977. Puistossa oli paljon kissoja, mikä saattoi vaikuttaa siperianmaaoravan katoamiseen. Myös pieni perustajapopulaatio (pieni geenipooli) on saattanut vaikuttaa maaoravan häviämiseen joiltakin alueilta.

Siperianmaaoravat eivät kovin helposti omin avuin laajenna elinaluettaan vaan levittäytyminen rajoittuu kaupunkialueille. Nuoret levittäytyvät vain lyhyitä matkoja, yleensä alle 100 m (jotkut urokset 500 m), eivätkä ne helposti ylitä leviämisesteitä, kuten teitä. Aikuiset ovat paikkauskollisia ja niiden elinpiirit ovat pieniä (noin 1 ha). Leviämisriski liittyy siten edelleen lemmikkeihin, joita joko karkaa tai päästetään vapauteen. Useimmiten pysyvää populaatiota ei kuitenkaan muodostu, koska vapautettuja yksilöitä on vähän ja/tai alueella on paljon kissoja.

Leviämisreitit ja sopeutuminen Suomeen

Suomea lähimmät populaatiot ovat Arkangelissa ja Keski-Euroopassa, joten ei ole luultavaa, että laji leviäisi omin avuin maahamme. Siperianmaaoravia on kuitenkin lemmikkeinä Suomessakin, joten karanneet tai luontoon tahallaan päästetyt lemmikit voisivat muodostaa villiintyneen kannan Suomessa. Yksittäisiä karkulaisia onkin tavattu 1990-luvulla pääkaupunkiseudulla ja vuonna 2006 Turun seudulla. Vuonna 2022 siperianmaaoravasta on tehty yksittäinen havainto myös Ruotsissa. Maaorava kestäisi todennäköisesti ilmastoamme, koska se on sopeutunut myös kylmiin talviin ja voi ylittää ankarat talvet horrostamalla.