Japanintatar – Reynoutria japonica

Japanintatar on kotoisin Itä-Aasiasta: Japanista, Sahalinin saarelta, Koreasta, Kiinasta, Taiwanista ja Vietnamista. Se kasvaa alkuperäalueellaan joenvarsilla, suometsissä, teiden varsilla, metsäreunoilla ja tammimetsissä. 

Vuonna 1823 japanintatar tuotiin Hollantiin koristekasviksi ja siitä tuli pian yleinen piha- ja puutarhakasvi monissa Euroopan maissa. Saksassa japanintatarta käytettiin myös rehukasvina ja eroosion hillintään. 1800-luvun puolivälissä laji levisi luontoon ja kotiutui moniin Euroopan maihin 1800-luvun lopulla, esimerkiksi Englantiin, Ranskaan, Saksaan, Hollantiin, Puolaan, Skotlantiin ja Walesiin.

Nykyään se on vakiintunut laajalti Eurooppaan, Pohjois-Amerikkaan, Aasiaan, Australiaan ja Uuteen Seelantiin. Viimeisten vuosikymmenten aikana japanintatar on levinnyt Euroopassa nopeaa vauhtia. Tyypillisesti se kulkeutuu juurakonkappaleina maaperässä, jota käytetään täyttömaana puistoissa, pihoilla ja tienrakennuksessa. Se leviää puutarhajätteiden mukana myös joenvarsille.

Japanintatar ja sahalinintatar kasvavat toistaiseksi lähinnä eteläisessä Suomessa, paikallisesti siellä täällä. Isojen tatarlajien esiintymät ovat keskittyneet taajamiin ja haja-asutusalueille. Yleisimmin kookkaita tattaria näkee teiden varsilla ja "rikkaruohona" uusissa istutuksissa, mikä viittaa käytetyn kasvualustan epäpuhtauteen. Kasvit eivät tiettävästi lisäänny meillä siemenistä, vaan ne kulkeutuvat uusille paikoilla juurakonkappaleina puutarhajätteiden ja maa-ainesten mukana. Molempia lajeja tapaa joskus myös viljelyjäänteistä laajoiksi kasvustoiksi villiintyneinä.

Japanintatar on luokiteltu haitalliseksi myös Virossa, Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Kasvin levittäminen luontoon kiellettiin Iso-Britanniassa vuonna 1981.