Merijuurikas on lautaselle kesytettyjen juurikkaiden villi sukulainen, joka on kotoisin Länsi-Euroopan ja Välimeren rannikoilta. Merijuurikas onkin suolaiseen menoon ja aurinkoiseen rantaelämään sopeutunut suolakkokasvi, jonka vahamaiset lehdet sietävät hyvin suolaisia pärskeitä. Sen vaatimattomat kukat ovat tuulipölytteisiä, ja rannikolla puhaltava merituuli tarjoaakin oivallista pölytysapua.

Merijuurikkaasta tai sen kantamuodoista valinnan kautta saatuja juurikasmuunnoksia viljellään ihmisten ja eläinten ravinnoksi lähes kaikkialla maapallolla. Juurikkaita on käytetty ravintona ja lääkekasveina jo tuhansia vuosia. Antiikin aikana Kreikassa ja Roomassa käytettiin lehtimangoldin tapaisia muotoja, joista syötiin pääasiassa lehtiä ja varsia. Juurikkaat olivat alun perin pitkä- ja ohutjuurisia, ja ensimmäiset paksujuuriset muodot kehittyivät vähitellen valinnan kautta 1500-luvulle tultaessa. Nykyään löytyy monia sekä ulkonäöltään että käyttötarkoitukseltaan toisistaan poikkeavia viljelymuunnoksia, kuten rehujuurikas, sokerijuurikas, valkojuurikas, keltajuurikas, punajuurikas, lehtimangoldi ja ruotimangoldi.

Merijuurikas luetaan viljelyssä olevien ruokakasvien luonnonvaraisiin sukulaislajeihin (CWR eli crop wild relative-laji), ja siksi se kuuluu Pohjoismaissa arvokkaina suojeltavien lajien prioriteettilistalle. Pohjoismaista merijuurikasta löytyy luonnonvaraisena Norjan rannikolta. Ilmaston muuttuessa tai uusien kasvitautien uhatessa näiden villien sukulaisten geeniperimästä voidaan saada arvokkaita ominaisuuksia ja geneettistä monimuotoisuutta jalostettujen viljelylajikkeiden perimän laajentamiseksi.

Lisätietoa Crop Wild Relative -projektista.

Strandbeta – Beta vulgaris subsp. maritima