Dvärgflickslända – Nehalennia speciosa

Kääpiötytönkorento muistuttaa Lestes-suvun keijukorentoja, mutta on selvästi niitä pienempi. Lisäksi kääpiötytönkorennon silmien välissä on yhtenäinen juova ja siivet ovat korostuneen pyöreäkärkiset. Laji lisääntyy melko avoimissa maastonkohdissa olevien matalien ja  saraikkoisten vesien äärellä.

Lisätietoja Biologia-välilehdellä

Ruumis: 24–26 mm 

Takasiipi: 11–16 mm 

Kääpiötytönkorento on Euroopan pienikokoisin sudenkorentolaji. Sukukypsät koiraat ja osa naaraista ovat väritykseltään pitkälti vaaleansinisiä, etenkin nuoret yksilöt ja vanhat naaraat puolestaan ruskeita. Useimmille tytönkorennoille tunnusomaiset juovikkaat kuvioinnit puuttuvat ja ruumiissa on laajoja tumman metallinvihreitä alueita. 

Silmien takana on silmästä toiseen ulottuva juova. Päässä on lisäksi voimakas poikittaisharjanne tuntosarvien edessä. Keskiruumiin olkajuovat puuttuvat tai ovat vähintään keskeltä katkenneet. Reidet ovat vaaleat.

Kirkkaat siivet ovat pienet ja vain noin kaksi kolmasosaa takaruumiin pituudesta. Siipitäplä on vaalea ja lyhyehkö. Siivenkärjet ovat pyöreät. 

Takaruumiin jaokkeiden yläpinnan yhtenäinen tummanvihreänä kiiltävä alue katkeaa keskeltä 8. jaokkeen kohdalla leviten sivulaikuiksi. Koiraan alempia perälisäkkeitä ei juuri näe paljaalla silmällä. Ylemmät perälisäkkeet ovat merkittävästi kookkaammat ja pyöreähköt. 

Kääpiötytönkorento on Suomessa hyvin harvinainen laji. Nykyään sen ainoa varma lisääntymispaikka sijaitsee ahvenanmaalaisella letolla, josta laji löydettiin vuonna 2013. Tämän lisäksi Etelä-Savon luonnontieteellisestä maakunnasta löytyi todennäköinen lisääntymispaikka vuonna 2021. Uudellamaalla nykyisen Raaseporin alueen Tammisaaressa sijainneella ja vuonna 2002 löydetyllä lisääntymispaikalla lajia esiintyi usean vuoden ajan, mutta sitä ei enää havaittu vuoden 2008 jälkeen. Lisäksi 1900-luvulta tunnetaan Hangosta yksi lisääntymispaikka, joka hävisi 1960-luvulla. 

Ensimmäinen julkaistu tieto kääpiötytönkorennosta Suomessa liittyy Espoossa vuonna 1922 kerättyyn yksilöön. Espoon yksilön ja Hangon esiintymän lisäksi Tammisaaresta on eri paikoilta neljä havaintoa, joista kolme on 1930-luvulta ja yksi vuodelta 1981. Vuonna 1950 laji tavattiin Porissa ja 1951 Ahvenanmaan Sundissa. Lisäksi on havainto Rauman seudulta. Ennen uuden vuosituhannen havaintoja lajia ei ollut havaittu Suomessa yli kahteenkymmeneen vuoteen.

2000-luvulla lajista on tehty muutamia yksittäishavaintoja etelärannikolla. Löydöt ovat Hangosta (2011), Espoosta (2014) ja Helsingistä (2006, 2012, 2016). Aktiivisesta etsinnästä huolimatta lajia ei kuitenkaan ole 2000-luvulla löydetty etelärannikon havaintopaikoilta yhtä yksilöä enempää, joten yksilöt ovat mitä ilmeisimmin kulkeutuneet näille paikoille muualta. Lisäksi sisämaasta tunnetaan  yksittäislöytö Lopelta vuodelta 2015.

Kääpiötytönkorennon levinneisyys on laaja yltäen Belgiasta Japaniin. Lajin tunnettu levinneisyysalue on kuitenkin epäyhtenäinen ja laji on paikallinen tai taantunut suuressa osassa aluetta. Kääpiötytönkorento ei ilmeisesti kolonisoi uusia elinympäristöjä yhtä tehokkaasti kuin monet muut hentosudenkorennot. Tämä voi olla osasyynä populaatioiden eristyneisyyteen elinympäristöjen määrän Euroopassa vähennyttyä viime vuosisadalla esimerkiksi kosteikkojen kuivaamisen tai rehevöitymisen seurauksena.

Lajia tavataan laajalti ainakin osassa Puolaa, Baltian maita, Valko-Venäjää ja Saksan Baijeria. Keski-Euroopassa laji esiintyy hyvin harvinaisena Alppien ympäristössä. Levinneisyysalueen eteläreunalta Pohjois-Italiasta on löytynyt joitakin uusia lisääntymispaikkoja 2000-luvulla.

Kääpiötytönkorennon on arvioitu hävinneen ainakin Belgiasta, Luxemburgista ja Slovakiasta. Lisäksi Alankomaista, Ranskasta, Romaniasta, Tanskasta ja Tsekistä laji tunnetaan nykyään yhdeltä paikalta. Alankomaissa ja Ranskassa lajia ei ennen 2000-luvun havaintoja ollut tavattu yli sataan vuoteen. Myös Ruotsissa laji oli arvioitu hävinneeksi ennen kuin se löytyi lähes puolen vuosisadan tauon jälkeen Uplannin pohjoisosasta vuonna 2006. Tämän jälkeen lajia ryhdyttiin etsimään aktiivisemmin, minkä seurauksena Etelä-Ruotsista löytyi muutamia aiemmin tuntemattomia populaatioita. Virossa laji esiintyy saaria lukuun ottamatta koko maassa, mutta on paikoittainen ja mahdollisesti tunnettua yleisempi. Viime vuosina havaintoja on ilmoitettu myös Venäjän Karjalasta. Tanskassa ainoa tunnettu esiintymispaikka on mahdollisesti hiljattain kasvanut umpeen (Moeslund et al. 2019). Lajia ei ole tavattu Norjassa. 

Kääpiötytönkorento saattaa olla havaittua tavallisempi Länsi-Siperian eteläosissa, josta se tunnetaan muutamilta paikoilta. Japanissa lajia tavataan paikoittaisena Hokkaidolla ja Honshun pohjoisosassa. Laji on ilmoitettu myös Pohjois-Kiinasta ja Etelä-Koreasta.

Naaras munii yksin ilman koirasta. Munat lasketaan korsiin lähellä vedenpintaa.

Toukkakehitys on yksi- tai kaksivuotinen. Aikuisia on tavattu Suomessa kesäkuukausina, mutta lyhyt päälentoaika ulottuu tavallisesti kesäkuun lopulta heinäkuun alkupuolelle.

Aikuiset lentävät lyhyitä matkoja matalalla ja piiloutuvat helposti kasvien sekaan. Lentotapa on usein omalaatuisen hypähtelevä. Laji käyttää ravinnokseen lennossa ilmasta nappaamiaan pieniä hyönteisiä sekä mahdollisesti kasveilla käveleviä hyönteisiä ja muita niveljalkaisia. Toukan ravintotottumuksia ei tunneta, mutta se on rakenteensa perusteella muiden sudenkorentojen tapaan peto.

Suurin osa aikuishavainnoista tehdään iltapäivällä, sillä aamuisin ja iltaisin yksilöt ovat piilossa saraikon seassa.

Matalat kosteikot rehevillä soilla ja laidunnetut rantaniityt. Lievästi happamat umpeenkasvavat lammet tai vastaavat kosteikot, joissa kasvaa tiheää saraikkoa. Toisaalta laji esiintyy Euroopassa myös emäksisissä ja suhteellisen lämpimissä, mutta rahkasammalia (Sphagnum) kasvavissa saraikkoisissa vesissä. Tammisaaren populaatio oli vähäsuolaisessa Itämeren lahdessa. Elinympäristö sijoittuu tyypillisesti matalaan rantaveteen, joka on suureksi osaksi saraikon peittämää. Yksittäinen esiintymä voi olla hyvin paikallinen; se voi esimerkiksi rajoittua vain osaan matalan järvenrannan reunavyöhykkeestä.

Tammisaaresta vuonna 2002 löytyneen populaation esiintymispaikalla kääpiötytönkorennon suosima alue oli rajoittunut vyöhykkeeseen, jossa harva ruovikko ja tiheä saraikko kohtaavat (Korentowiki 15.7.2021). Alue oli osa laidunnettua merenrantaniittyä. Ahvenanmaan populaatio sijoittuu kasvistoltaan monipuoliseen ja rimpiä sisältävään lettokokonaisuuteen. Myös osa yksittäishavainnoista on paikoilta, joissa on tyypillisen lisääntymispaikan piirteitä. Erillisiä yksittäisiä yksilöitä on Suomessa löytynyt tämän lisäksi muun muassa varjoisahkon lehdon kenttäkerroksen kasvillisuudesta ja metsänreunan pitkästä heinikosta (Korentowiki 15.7.2021).

Kääpiötytönkorento ja kasvit

Kääpiötytönkorennon esiintymispaikoilla kasvaa usein verrattain monipuolista kosteikkokasvistoa. Laji vaikuttaa suosivan mosaiikkimaisen kasvillisuuden kosteikoita, joissa avoimeen elinympäristöön sisältyy myös ruokoja (Phragmites) tai muuta korkeaa kasvustoa. Esiintymispaikat ovat tavallisesti soistuneita, ja niille ominaisia ovat rahkasammalet (Sphagnum) ja vesiherneet (Utricularia). Lisäksi paikoilla kasvaa saralajeja (Carex spp.), etenkin jouhisaraa (Carex lasiocarpae) ja tavallisesti myös mutasaraa (Carex limosa). Saraikon vedenpinnan lähellä olevat osat toimivat myös kääpiötytönkorennon muninta-alustoina.

Kääpiötytönkorennon esiintymispaikkojen kasvistoon kuuluvat usein myös esimerkiksi lierosammalet (Scorpioides spp.), nevasirppisammal (Warnstorfia fluitans), kuirisammalet (Calliergon spp.), järvikorte (Equisetum fluviatile), valkopiirtoheinä (Rhynchospora alba), raate (Menyanthes trifoliata) sekä kurjenjalka (Comarum palustre). (Korentowiki 15.7.2021)

Hoitotoimien suunnittelu tulisi toteuttaa esiintymäkohtaisesti. 

Elinympäristön sukkession vaikutusta yksittäiseen populaatioon voidaan kompensoida huomioimalla maankäytössä eri kehitysvaiheessa olevat kosteikkoalueet ja pienvedet. 

Suojavyöhykkeillä estetään elinympäristön häviämiseen johtavaa liiallisesta ravinnekuormasta aiheutuvaa umpeenkasvua.

Laidunnuksen avulla voidaan ylläpitää osaa elinympäristöistä. 

Alankomaiden ja Ranskan 2000-luvun löytöjen perusteella laji saattaa selviytyä ihmisen kaivamissa kosteikoissa tai ennallistetuissa turvesoissa, mikäli tällaiset paikat vastaavat lajin tyypillistä elinympäristöä ja niille on levittäytymismahdollisuuksia. Sopivilla paikoilla lajin populaatioita voisi olla mahdollista elvyttää perustamalla lähialueelle uusia kosteikoita.

Bernard, R. & Kalkman, V.J. 2015. Nehalennia speciosa (Charpentier, 1840). Teoksessa: Boudot, J-P. & V. J. Kalkman (toim.), Atlas of the European dragonflies and damselflies. KNNV publishing, Alankomaat. 

Billqvist, M., Andersson, D. & Bergendorff, C. 2019: Nordens trollsländor. Avium förlag, Stenåsa, Ruotsi. 

Bina, P., Billqvist, M. & Karlsson, T. 2016: Faunaväkteriet uppmärksammar DVÄRGFLICKSLÄNDA Nehalennia speciosa. ArtDatabanken SLU, Ruotsi. 

Dijkstra, K-D.B., A. Schröter & R. Lewington. 2020: Field Guide to the Dragonflies of Britain and Europe. 2. uudistettu painos. Bloomsbury publishing, Lontoo, UK. 

Kalniņš, M. 2017: Spāres (Odonata) Latvijā. Pētījumu vēsture, bibliogrāfija un izplatība no 18. gadsimta līdz 2016. gadam. “Zaļā upe”, Sigulda, Latvia. 

Karjalainen, S. 2010: Suomen sudenkorennot. 2. uudistettu painos. Tammi, Helsinki.

Karjalainen, S. 2019. Sudenkorennot. Julkaisussa: Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & U.-M. Liukko (toim.), Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki. 

Martin, M. 2013: Eesti kiilide määraja. Keskkonnaamet, Tallinna, Viro. 

Murtosaari, J. 2019: Suomen päiväperhoset ja sudenkorennot. Docendo Oy, Jyväskylä. 

Wildermuth, H. 2005. Nehalennia speciosa (Charpentier, 1840). Zwerglibelle – Déesse précieuse. Teoksessa: Gonseth, Y., Maibach, A. & Wildermuth H. (toim.), Fauna Helvetica. ODONATA – Die libellen der Schweiz. Centre suisse de cartographie de la faune Schweizerische Entomologische Gesellschaft, Neuchâtel, Sveitsi. 

Kääpiötytönkorento. Korentowiki. www.sudenkorento.fi/kwiki/K%C3%A4%C3%A4pi%C3%B6tyt%C3%B6nkorento. Päivitetty 15.7.2021.

Bernard, R. & Kalkman, V.J. 2015. Nehalennia speciosa (Charpentier, 1840). Teoksessa: Boudot, J-P. & V. J. Kalkman (eds.), Atlas of the European dragonflies and damselflies. KNNV publishing, Alankomaat. 

Kääpiötytönkorento. Korentowiki. www.sudenkorento.fi/kwiki/K%C3%A4%C3%A4pi%C3%B6tyt%C3%B6nkorento. Päivitetty 15.7.2021. (Viitattu 27.10.2021)

Moeslund, J.E., Nygaard, B., Ejrnæs, R., Bell, N., Bruun, L.D., Bygebjerg, R., Carl, H., Damgaard, J., Dylmer, E., Elmeros, M., Flensted, K., Fog, K., Goldberg, I., Gønget, H., Helsing, F., Holmen, M., Jørum, P., Lissner, J., Læssøe, T., Madsen, H.B., Misser, J., Møller, P.R., Nielsen, O.F., Olsen, K., Sterup, J., Søchting, U., Wiberg-Larsen, P. og Wind, P. 2019. Den danske Rødliste. Aarhus Universitet, DCE – Nationalt Center  for Miljø og Energi. www.redlist.au.dk. (Viitattu 27.8.2021)