Vesiperhoset (sirvikkäät) – Trichoptera

Vesiperhoset eli sirvikkäät (Trichoptera) on ryhmä vaihtelevankokoisia siivekkäitä hyönteisiä, joiden toukat ovat akvaattisia ja aikuiset terrestrisiä. Aikuisten vesiperhosten siivet ovat yleensä karvojen peitossa. Väritykseltään suomalaiset sirvikkäät ovat useimmiten harmaan- tai rusehtavankirjavia, mutta kirjavanvärisiäkin lajeja esiintyy Suomessa.

Vesiperhosten kuonomaisessa päässä on rihmamaiset ja hennot tuntosarvet, jotka ovat yhtä pitkä tai pidemmät kuin siivet, ja jotka levossa osoittavat usein suoraan eteenpäin. Verkkosilmät ovat isot ja ulkonevat ja niiden lisäksi on kaksi tai kolme pistesilmää. Suuosat ovat purevat, mutta usein surkastuneet. Imukärsää, eikä leukoja ole, mutta leukarihmat (maksillaaripalpit) ja huulirihmat (labiaalipalpit) ovat melko pitkät ja näkyvät. Vesiperhosten keskiruumiin 1. jaokkeen etuselkä (pronotum) on lyhyt ja usein tuuhean karvoituksen peitossa. Keskiruumiin 2. jaoke (mesothorax) on suuri. Siipiä on kaksi paria: etu- ja takasiivet ovat kalvomaiset ja enimmäkseen läpinäkymättömät. Etusiivet ovat kapeammat, takasiivet leveämmät ja läpikuultavammat. Siivet ovat yleensä vaihtelevan karvaiset, mutta karvojen määrä ja pituus vaihtelevat ryhmittäin; joskus siivet ovat karvamaisten suomujen peittämät. Etusiipi on usein karvaisempi ja takasiipi kaljumpi. Joillakin ryhmillä siivet ovat ripsireunaiset. Siipisuonitus on suuresti pitkittäissuuntainen ja poikkisuonia on vähän. Siivet pidetään lepoasennossa kattolaskuisesti ruumiin päällä. Vesiperhosten jalat ovat pitkät ja hoikat, ja niissä on aina kannuksia.

Suomalaisilla lajeilla siiven pituus 2,5-34 mm.

Suomen suurin vesiperhonen on jatulisirvikäs (Semblis phalaenoides). Lajin koiraiden etusiipi on jopa 34 mm pitkä, eli siipiväli yhteensä yli 70 mm ruumiin leveys huomioiden.

Toukat ovat eruciformeja. Niillä on vahvasti kitinisoitunut pää, keskiruumis vain osittain kovien kitiinikilpien peitossa, kolme paria hyvin kehittyneitä jalkoja, pehmeä takaruumis, takaruumiin kärjessä pari koukkukynnellistä käsnäjalkaa ja purevat suuosat. Useimpien vesiperhoslajien toukat rakentavat pehmeän takaruumiinsa suojaksi irrallisista aineksista (kasvinosista, hiekasta, kivistä ja muusta orgaanisesta materiaalista) ryhmälleen tyypillisen suojakotelon, joka kiinnitetään yhteen toukan suun lähellä sijaitsevien rauhasten erittämällä tahmealla seitillä, ja jonka sisällä toukat pysyvät takaruumiin koukkujensa avulla kiinni. Eri vesiperhosryhmät eroavat toukkakopan rakennusmateriaalien sekä -tavan suhteen, ja siten ne on mahdollista tunnistaa ryhmälleen pelkän kotelokopan perusteella. Vain toukan pää ja jalat pistävät esiin toukkakopasta. Toukan takaruumiin pinnoilla on trakeaalikidukset, jotka ovat vaihtelevan muotoisia. Kaikki toukat eivät kuitenkaan rakenna suojakoteloa: osa rakentaa virtaavissa vesissä saalistusverkkoja, osa piilottelee kivien seassa.

Saattavat parveilla etsiessään parittelukumppania. Naaras munii munansa läpikuultavan hyytelön suojaamina joko yksitellen tai ryhminä veden pinnan alle kasvillisuuteen tai kiviin, tai lähelle vesirajaa rantakasvillisuuteen tai maahan.

Muodonvaihdos on täydellinen. Toukka poikkeaa suuresti aikuisesta, ja toukka- ja aikuisvaiheen välillä on lepovaihe, kotelo (pupa). Toukkavaiheita on yleensä viisi. Pikkusirvikkäillä (Hydroptilidae) viimeinen toukkavaihe huomattavasti erilainen kuin muut (hypermetamorfoosi). Yksilölle kehittyy siivet vasta kotelovaiheessa ja ne suoristuvat kotelosta kuoriuduttua.

Toukat eruciformeja ja ne rakentavat yleensä suojakseen toukkakotelon. Kotelotyyppi on irtokotelo. Vesiperhoset koteloituvat veden alle tai vesirajaan. Kotelot hengittävät veden alla takaruumiissa sijatisevilla kiduksilla. Vesiperhoset kutovat kotelokehdon, jonka suojaavat kivillä tai orgaanisella aineksella.

Elinkierto kestää pääsääntöisesti noin yhden vuoden, mutta voi olla 2- tai 3-vuotinenkin. Joillakin lajeilla voi olla kaksi sukupolvea vuodessa, jolloin toisen sukupolven elinkierto lyhyempi kuin yksi vuosi. Aikuisten elinikä pääsääntöisesti vain muutamia viikkoja, koska ne eivät juuri syö.

Talvehtiminen pääsääntöisesti toukkana, mutta tunnetusti ainakin kaksi lajia voi talvehtia aikuisena Suomessa.

Ravintona toukilla levät, tuore ja lahoava kasviaines, joskus muut selkärangattomat. Toukat voidaan jakaa ravinnonkäyttötavan mukaan laiduntajiin, siivilöijiin, pilkkojiin ja petoihin. Siivilöijiä esiintyy etenkin virtavesissä. Aikuisilla ravintona lähinnä kukkien mesi tai kirvojen mesikaste; surkastuneiden suuosien vuoksi eivät juuri syö.

Aikuiset ovat useimmiten yöaktiivisia.

Vesiperhoset ovat suhteellisen hyviä lentäjiä. Osa aikuisista suosii kuitenkin luistelua veden pintakalvolla.

Kaikenlaisissa maa- ja vesielinympäristöissä, joitakin lajeja myös murtovedessä: toukat elävät vedessä ja terrestrisiä aikuisia tavataan vesistöjen läheltä.

Taloudellinen ja ekologinen merkitys osittain tunnettu: toukat herkkiä veden epäpuhtauksille, joten ne ovat hyviä bioindikaattoreita veden laadulle.

Chinery, M.1978: Pohjois-Euroopan hyönteiset. — Kustannusosakeyhtiö Tammi. 353 s.

Chinery, M. 1999. Euroopan hyönteisopas. — Otava. 290 s.

Gullan, P. J. & Cranston, P. S. 2004: The Insects:An Outline of Entomology, 3rd Edition. — Blackwell Publishing. 584 s.

Krogerus, H. (toim.). 1985: Suomen eläimet 4. Hyönteiset. — Weilin+Göös. 344 s.

McGavin, G. C. 2001: Essential Entomology. — Oxford University Press. 318 s.

Salokannel, J. & Mattila, K. 2018: Suomen vesiperhoset. — Hyönteistarvike TIBIALE Oy. 448 s.