Petokatka – Dikerogammarus villosus

Petokatka D. villosus on kotoisin Ponto-Kaspian alueelta ja esiintyy luonnostaan monien Euroopan jokien, kuten Tonavan, Dneprin, Donin ja Volgan, alajuoksuilla. Se viihtyy parhaiten makeissa vesissä ja murtovesissä alle 10 promillen suolapitoisuudessa. Petokatka sietää suuria lämpötilan ja suolapitoisuuden muutoksia ja kykenee sopeutumaan jopa 20 promillen suolapitoisuuteen. Laji kestää myös alhaisia happipitoisuuksia.

Joustavien ympäristövaatimusten lisäksi nopea lisääntyminen ja kasvu sekä muita katkalajeja aikaisempi sukukypsyyden saavuttaminen tekee petokatkasta tehokkaan levittäytyjän. Pääasiallisena leviämiskeinona pidetään kulkeutumista laivojen painolastivesissä. Lajin on todettu leviävän jossain määrin myös lintujen mukana. Se pystyy leviämään jokisysteemeissä myös ylävirtaan, sen lisäksi että se kulkeutuu pitkiä matkoja virran mukana alajuoksulle päin.

Petokatka on levittäytynyt nopeasti ympäri läntistä Eurooppaa, jossa laji tavattiin ensimmäisen kerran vuonna 1998. Jokien välillä olevien kanavien kautta se levisi myös Rein-jokeen, jota pitkin se levittäytyi edelleen. Itämeren rannikolla petokatka tavattiin ensimmäisen kerran vuonna 2002 Saksan ja Puolan rajalla sijaitsevassa Szczecinin laguunissa. 2010-luvulla se on levinnyt laivaliikenteen mukana myös muun muassa useisiin Englannin ja muutamiin Ruotsinkin sisävesiin, kuten Vänerniin, ja Euroopan monille sisäjärville, mm. Garda-järvelle.

Petokatka löytyi ensi kerran vuonna 2024 Suomen rannikolta. Rauman sataman laiturirakenteista raaputushaavilla kerätyistä rihmalevänäytteistä löytyi yli 60 petokatkaa.