Torajyväsieni – Claviceps purpurea

Torajyvän aiheuttamat oireet ihmisissä on kuvattu tiettävästi ensimmäisen kerran vuonna 591 Ranskassa. Torajyvän aiheuttamiin tauteihin kuoli Saksassa Pohjois-Rheinin alueella vuonna 994 peräti 40 000 ihmistä ja vuonna 1129 kuolleita oli 14 000. Lukuisia vastaavia myrkytystapauksia esiintyi 1600- ja 1700-luvuilla eri puolilla Eurooppaa. Ruotsissa torajyvä aiheutti ongelmia 1740-luvulta ja Suomessa 1840-luvulta lähtien. Pahimmat torajyväepidemiat Suomessa olivat vuodet 1840–1842 sekä 1862–1864. Tällöin kuolinluvut vuosittain olivat noin tuhat ihmistä.

Torajyvä on kuvattu rukiin tähkien seuralaisena jo 1658 painetuissa kasvitieteellisissä piirroksissa. Torajyvän ja ihmisissä esiintyvien oireiden yhteyksiä alettiin ymmärtää 1700-luvun puolivälissä. Sienitieteellisesti torajyvän aiheuttaja C. purpurea ja sen biologia on kuvattu ensimmäisen kerran vasta 1853. Suomessa ensimmäisiä torajyvän esiintymistä kuvaavia artikkeleita lienee J.I. Lindrothin (sittemmin Liro) 1899 Luonnon ystävä-lehdessä julkaisema artikkeli ”Härkäjyvästä ja sen myrkyllisyydestä”.

Torajyvää voidaan pitää osin kotoperäisenä lajina, koska sitä esiintyy niin monilla luonnonheinillä. Suomeen on kuitenkin todennäköisesti tuotu runsaasti keskieurooppalaisia torajyväkantoja 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa, jolloin ulkomaista siemenviljaa hankittiin yleisesti. Erityisesti ranskalaisia torajyväkantoja on 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla levitetty ruispelloille, joilla tuotettiin torajyvää lääketeollisuuden tarpeisiin. Tiettävästi ei ole tehty tutkimuksia, ovatko nämä runsaasti alkaloideja tuottaneet ulkomaiset torajyväkannat vaikuttaneet suomalaiseen torajyväpopulaatioon. Nykyisin torajyvä on varsin yleinen ruispelloilla ja muutamina 2000-luvun kesinä torajyvää on ollut runsaasti eräissä ohralajikkeissa etenkin Etelä-Pohjanmaalla.