Ankeriaan uimarakkoloinen – Anguillicola crassus

Ankeriaan uimarakkoloinen on alun perin kotoisin Itä-Aasiasta, jossa se tunnetaan japanilaisen ankeriaan (Anguilla japonica) loisena. Loinen pääsi kuitenkin leviämään Eurooppaan, kun eläviä A. japonica -yksilöitä kuljetettiin Saksaan 1980. Kaksi vuotta myöhemmin loista löydettiin Pohjois-Saksasta, josta se levisi nopeasti ympäri Eurooppaa 1980-luvun aikana. Vuonna 2005 loista löydettiin noin neljänneksessä Ahvenanmaan vesiltä pyydystetyistä ankeriaista (Anguilla anguilla).

Loisen nopea leviäminen on osaksi seurausta ankeriaiden laajasta ja edestakaisesta liikkuvuudesta niin makeissa kuin suolaisissakin vesissä. Ankeriaan poikaset kehittyvät Sargassomerellä, josta ne matkustavat kasvaessaan Golf-virran mukana Eurooppaan ja muuttavat varttuessaan makeisiin vesiin. Ankeriaan uimarakkoloisen nopea elinkierto, mahdollisuus käyttää useita erilaisia väli-isäntiä ja suuri jälkeläistuotto ovat olleet avainasemassa loisen leviämisessä. Lisäksi loisen toukat kykenevät selviämään elinkykyisinä hyvinkin vaihtelevissa olosuhteissa.

Loista on löydetty sekä makeista vesistä että Itämerestä, ja sen esiintyvyys ankeriaissa vaihtelee 15–94 % välillä. Lämpötila vaikuttaa loisen esiintyvyyteen: ydinvoimaloiden lämpimissä lauhdevesissä loisia on enemmän kuin niitä ympäröivillä kylmemmillä alueilla. On saatu viitteitä siitä, ettei loinen pärjäisi alle 4 °C lämpötiloissa. Lämpötilan lisäksi loisten esiintymistä rajoittaa sopivien väli-isäntien, kuten kalojen ja äyriäisten, määrä ympäristössä.