Alaskanlupiini – Lupinus nootkatensis

Alaskanlupiinin luontainen levinneisyysalue Pohjois-Amerikan länsiosien rannikkoalueilla ulottuu Aleuteilta Alaskan kautta aina Brittiläiseen Kolumbiaan asti. Pohjois-Amerikassa sen kasvupaikkoina ovat rannikon ja jokien soraiset hiekkasärkät sekä kuivat rinteet. Alaskanlupiini tuotiin Eurooppaan 1700-luvun lopulla, jolloin sitä viljeltiin Englannissa koristekasvina. Englannista se todennäköisesti tuotiin edelleen Ruotsiin ja Norjaan 1800-luvun puolivälissä. Ensimmäiset tiedot alaskanlupiinista Islannissa ovat vuodelta 1885. Islannissa se on nykyään laajalti levinnyt ja kotiutunut saaren alankoalueille. Sitä on käytetty etenkin 1960-luvulta lähtien uudelleenmetsityksessä puuntaimien istutusta edeltävänä maanparannuskasvina tai estämään eroosiota. Myös Norjassa alaskanlupiini on osoittanut aggressiivista leviämistaipumusta ja etenkin Lounais- ja Keski-Norjassa se jatkaa edelleen levittäytymistään hiekkarannoilla sekä teiden ja rautateiden varsilla. Islannissa se kasvaa hyvin laajoilla eroosion vaivaamilla alueilla, kuten vulkaanisilla hiekkakentillä ja tulvatasangoilla.

Alaskanlupiini leviää tehokkaasti siemenistä, jotka säilyvät maaperän siemenvarastossa pitkään itävinä. Islannissa kasvin levittäminen uusille kasvupaikoille on tapahtunut pääosin tarkoituksellisesti, mutta sen siemenet voivat kulkeutua myös virtaavan veden, maanvyörymien, myrskyjen, ja pidempiä matkoja jopa lintujen mukana.

Alaskanlupiini on luokiteltu haitalliseksi myös Islannissa ja Norjassa.

Suomessa alaskanlupiini on melko harvinainen koristekasvi. Ensimmäiset tunnetut, vakiintuneet karkulaishavainnot ovat Luumäeltä vuodelta 1986. Vuonna 2013 Pudasjärveltä on tullut tietoon noin 200-300 m pitkä tienvarsiesiintymä. Lisäksi varmistettuja havaintoja on Raahesta, Rovaniemen seudulta, Sallasta sekä uusimmat havainnot vuodelta 2020 Kittilästä ja Inarista. Alaskanlupiinin leviäminen Norjan puolelta Pohjois-Suomeen on myös hyvin mahdollista.