Liejukana – Gallinula chloropus

Ihmisen luomissa tekoaltaissa sekä pienillä, rehevöityneillä lammilla, järvillä ja merenlahdilla pesivä liejukana on Suomessa varsin vähälukuinen, eteläinen pesimälaji. Se voi kelpuuttaa pesäpaikakseen hyvinkin pienen lampareen, kunhan vain kasvillisuus on riittävän rehevää. Laji on yksi maailman laajimmalle levinneistä ja se puuttuukin ainoastaan Australiasta sekä Etelämantereelta, joskin Amerikan mantereella elävä amerikanliejukana (G. galeata) on hiljattain erotettu omaksi lajikseen. Suomen liejukanojen vakituiset pesimäpaikat sijoittuvat pääasiassa hajanaisesti Pori-Parikkala-linjan eteläpuolelle suurimpien tiheyksien löytyessä Uudeltamaalta ja Varsinais-Suomesta. Rengaslöytöaineiston perusteella maamme liejukanat muuttavat talvehtimaan Lounais- ja Keski-Eurooppaan, mutta joitain yksilöitä saattaa jäädä talvehtimaan Suomeenkin sopiviin sulavesiin (Saurola ym. 2013; Taylor ym. 2020; Valkama ym. 2011; Väisänen ym. 1998).

Suomen ensimmäinen liejukanahavainto tehtiin 1842 Kirkkonummella ja laji vakiintui pesimälinnustoon 1800-luvun lopussa. 1900-luvulla liejukanan kanta kasvoi 1970-luvulle asti mutta 1980-luvulla kanta pieneni merkittävästi ilmeisesti vuosikymmenen kylmistä talvista johtuen. 1990-luvulta eteenpäin kanta on kuitenkin elpynyt ja 2020 harvalukuisten lintulajien aineistosta löytyi jopa 109 reviiriä, joka on kaikkien aikojen toiseksi suurin määrä. Uusimman lintuatlaksen ja faunistisista aineistoista tehtyjen kannanarvioiden perusteella liejukanan nykyinen pesimäkanta on 50–200 paria. Suomessa liejukana on arvioitu pienen pesimäkannan vuoksi vaarantuneeksi (VU), mutta maailmanlaajuinen uhanalaisuusluokka on elinvoimainen (LC). Euroopan pesimäkannaksi on arvioitu 900 000–1 400 000 paria. Pääasiallisiin uhkatekijöihin lukeutuvat kylmien talvien lisäksi erilaiset sairaudet, kuten lintuinfluenssa, botuliinimyrkytys sekä pienpetojen aiheuttama poikaskuolleisuus (Birdlife International 2021; Hyvärinen ym. 2019; Lehikoinen ym. 2019; Lehtiniemi 2021; Loivaranta 1998; Valkama ym. 2011; Väisänen ym. 1998).