Sääksi on levinneisyydeltään todellinen kosmopoliitti, sitä tavataan jokaisella mantereella Etelämannerta lukuun ottamatta. Pesimäalueet keskittyvät Pohjois-Amerikan havumetsävyöhykkeelle ja Fennoskandiasta Japaniin ulottuvalle havumetsävyöhykkeelle, lisäksi sääksi pesii trooppisessa Aasiassa ja Australian rannikkoseudulla. Pohjoiset populaatiot ovat pitkänmatkan muuttajia (BirdLife International 2021).

Suomessa sääksi pesii käytännössä koko maassa, se puuttuu lähinnä Käsivarren Lapista ja alueilta, joilla ei ole riittävän suuria vesistöjä ja sopivia pesäpaikkoja. Suomessa pesi 1970-luvulla arviolta 300 sääksiparia, laji kärsi huomattavasti ravintoketjuissa rikastuvista ympäristömyrkyistä, vainosta, sekä sopivien pesäpaikkojen vähenemisestä, kun tehometsätalous karsi painavalle pesälle riittävän jykeväoksaista puustoa. Suojelutoimien (mm. tiiviin tekopesäverkoston) ansiosta Suomen sääksikanta on runsastunut noin 1 100 pariin. Sääksi luokiteltiin tuoreimmassa uhanalaisuusarviossa elinvoimaiseksi (Saurola 2023, Hyvärinen ym. 2019, Valkama ym. 2011).

Esiintyminen Haliaksella

Sääksi on Haliaksella säännöllinen läpimuuttaja, lisäksi Hankoniemen ympäristössä pesiviä lintuja näkyy alueella kesäisin. Ensimmäisiä kevätmuuttajia voi nähdä jo maaliskuun lopussa tai huhtikuun alussa, kevään päämuutto havaitaan huhtikuun puolivälissä ja muutto hiipuu kesäkuun alussa. Syysmuutto käynnistyy elokuun alussa, etenee nopeasti elokuun lopulta syyskuun puoliväliin, ja viimeisiä muuttajia voi nähdä vielä lokakuun alkupuoliskolla. Enimmillään asemalta käsin voi nähdä yli kymmenen yksilön päivämuuttoja.

Suomalaisten sääksien muuttoekologia tunnetaan tehokkaan rengastuksen ja yksilötason satelliittiseurannan ansiosta hyvin. Sääksi on vahva matkalentäjä, joka ei kaihda merialueiden ylittämistä. Suomalaiset sääkset suuntaavat syysmuutolla suoraviivaisesti eteläkaakkoon ja talvehtivat laajalla maantieteellisellä alueella Afrikassa, Saharan ja päiväntasaajan välisillä alueilla (Saurola ym. 2013).

Sääksi (kalasääski) – Pandion haliaetus